TRANSLATE

tiistai 26. huhtikuuta 2005

Perheen painostusta ja pelottelua

Mitä enemmän olemme olleet tuoneet esille huoltamme lapsen hoidosta, sitä enemmän olemme kokeneet painostusta. Vanhempia on nyt rajoitettu tapaamasta lastaan ja peloteltu lastensuojeluviranomaisilla.  

Vierailuaika on nyt vain tunti viikossa. Vain toinen vanhemmista voi tulla. Edellisenä sunnuntaina pitää ilmoittaa kumpi vanhempi tulee vierailulle. Jos sovittu vanhempi ei tule, häntä ei voi korvata toinen vanhemmista. "Me autamme kyllä lasta kestämään tuskan, jos vanhempi ei tule". Jo maanantaina kerrottiin lapsen olevan liian huonovointinen ulkoillakseen vanhempansa kanssa hoitokokouskäynnin yhteydessä. Tuntuu kummalta, kun sunnuntaina lapsi leikki ja pelasi sisarustensa ja vanhempiensa kanssa reippaasti ulkona ilman mitään ahdistusta. Ahdistus alkaa siitä, kun pitää viedä lasta osastolle. Lapsi käyttää kaikki argumenttinsa saadakseen jäädä kotiin.

Osastohoito tuo tuskaa, koska lapsen erityispiirteitä ei huomioida. Iltaohjelmana osastolla soitetaan musiikkia, jota äänille yliherkkä lapsemme on pakko kuunnella. Kun haluaa hiljentää soittimen - ääni käännetään vielä kovemmalle. Kun hän panee kädet korvilleen ne väännetään pois. "On epäkohteliasta muita kohtaan peittää korvat" - sanotaan. Kun lapsi valittaa, että ääni on liian kova "Ääni on kyllä ihan sopiva kaikille. Jos et sitä kestä, me hoitajat olemme sitä varten, että autetaan sinua kestämään". Kun lapsi haluaa poistua huoneesta - hänestä otetaan kiinni ja istutetaan paikalleen siihen asti kun musiikkihetki on ohi. Univaikeuksista kärsivä lapsi ei saa edes nukkumisrauhaa levottomalla osastolla.

Aamupalalla ei anneta lapsen valita, mitä syö. Tästä kiihtyneenä lapsi pakenee huoneeseensa hoitaja perässä. Lapsi olisi tahtonut rauhoittua omissa oloissaan. Yksin lapsi ei kuitenkaan saa olla viittä minuuttiakaan - vaikka hän välillä kaipaa omaa rauhaa - varsinkin kun sosiaalinen tilanne muuttuu liian ahdistavaksi. Seuraa jälleen ties monennenko kerran kiinnipitely - jota kosketusherkkä lapsi kutsuu kidutukseksi. Tämä estää lapsen siraalakoulupäivän - jolloin edes hetkeksi pääsisi pois ahdistavalta osastolta.

Sairaalakoulun tapaamisessa lapsi ahdistuu kun jälleen kerran puhutaan hänen vaikeuksistaan ja levottomuudestaan. Varsinkin se tuntuu ahdistavan, kun ei ole saanut olla koulussa moneen päivään. Kaikki syyt heitetään lapsen ja vanhempien yhteistyökyvyttymyyden niskoille. Kuvailemme lapsen hyvää vointia viikonloppuna ja ihmettelemme miten vointi voi näin pian huonontua sairaalassa. Osastohoidon vaikutusta koulukuntoon ei haluta käsitellä - niinkuin sillä ei olisi mitään tekemistä lapsen koulunkunnon kanssa.

Yksikään hoitotapaaminen ei ole mennyt ilman negatiivista palautetta. Tämä jos mikä masentaa ja saa lapsen tuntemaan itsensä huonoksi ja kyvyttömäksi. "Miksi te toitte minut tänne - on lapsen kysymys, johon vanhempina on vaikea vastata". "Muuta vaihtehtoa meille ei annettu" - ei vastaukseksi riitä. Yhdeksän osastolla vietetyn kuukauden jälkeen - lapsen tila osastolla on selkeästi huonontunut. Kun hoito ei ole tepsinyt pitää nyt saada vanhemmat pois pelistä, sen sijaan, että lapsi pääsisi avohoitoon ja kotiin, jossa hänen on hyvä olla.

On koko perheen tuska, kun lapsen näkee osastolla ahdistuneena, itkuisena ja rauhattomana. Miksi ihmeessä pakotetaan uhkailuin ja kiristyksin hoitoon, joka on lapsellemme selkeästi aivan väärää - viimeisenä käsikassarana lastensuojeluviranomaiset ja huostaanotto? Perheen asiantuntemukseen ei luoteta. Perhettä täällä pidetään hoidon esteenä. Tuntuu aivan käsittämättömältä!

Ps. Äiti kehoitti minua pitämään päiväkirjaa. Tässä alkuviikon kokemuksista virinneitä ajatuksiani.