Mitä
enemmän olemme olleet tuoneet esille huoltamme lapsen hoidosta, sitä
enemmän olemme kokeneet painostusta. Vanhempia on nyt rajoitettu
tapaamasta lastaan ja peloteltu lastensuojeluviranomaisilla.
Vierailuaika on nyt vain tunti viikossa. Vain toinen vanhemmista voi
tulla. Edellisenä sunnuntaina pitää ilmoittaa kumpi vanhempi tulee
vierailulle. Jos sovittu vanhempi ei tule, häntä ei voi korvata toinen
vanhemmista. "Me autamme kyllä lasta kestämään tuskan, jos vanhempi ei
tule". Jo maanantaina kerrottiin lapsen olevan liian huonovointinen
ulkoillakseen vanhempansa kanssa hoitokokouskäynnin yhteydessä. Tuntuu
kummalta, kun sunnuntaina lapsi leikki ja pelasi sisarustensa ja
vanhempiensa kanssa reippaasti ulkona ilman mitään ahdistusta. Ahdistus
alkaa siitä, kun pitää viedä lasta osastolle. Lapsi käyttää kaikki
argumenttinsa saadakseen jäädä kotiin.
Osastohoito tuo
tuskaa, koska lapsen erityispiirteitä ei huomioida. Iltaohjelmana
osastolla soitetaan musiikkia, jota äänille yliherkkä lapsemme on pakko
kuunnella. Kun haluaa hiljentää soittimen - ääni käännetään vielä
kovemmalle. Kun hän panee kädet korvilleen ne väännetään pois. "On
epäkohteliasta muita kohtaan peittää korvat" - sanotaan. Kun lapsi
valittaa, että ääni on liian kova "Ääni on kyllä ihan sopiva kaikille.
Jos et sitä kestä, me hoitajat olemme sitä varten, että autetaan sinua
kestämään". Kun lapsi haluaa poistua huoneesta - hänestä otetaan kiinni
ja istutetaan paikalleen siihen asti kun musiikkihetki on ohi.
Univaikeuksista kärsivä lapsi ei saa edes nukkumisrauhaa levottomalla
osastolla.
Aamupalalla ei anneta lapsen valita, mitä
syö. Tästä kiihtyneenä lapsi pakenee huoneeseensa hoitaja perässä. Lapsi
olisi tahtonut rauhoittua omissa oloissaan. Yksin lapsi ei kuitenkaan
saa olla viittä minuuttiakaan - vaikka hän välillä kaipaa omaa rauhaa -
varsinkin kun sosiaalinen tilanne muuttuu liian ahdistavaksi. Seuraa
jälleen ties monennenko kerran kiinnipitely - jota kosketusherkkä lapsi
kutsuu kidutukseksi. Tämä estää lapsen siraalakoulupäivän - jolloin edes
hetkeksi pääsisi pois ahdistavalta osastolta.
Sairaalakoulun
tapaamisessa lapsi ahdistuu kun jälleen kerran puhutaan hänen
vaikeuksistaan ja levottomuudestaan. Varsinkin se tuntuu ahdistavan, kun
ei ole saanut olla koulussa moneen päivään. Kaikki syyt heitetään
lapsen ja vanhempien yhteistyökyvyttymyyden niskoille. Kuvailemme lapsen
hyvää vointia viikonloppuna ja ihmettelemme miten vointi voi näin pian
huonontua sairaalassa. Osastohoidon vaikutusta koulukuntoon ei haluta
käsitellä - niinkuin sillä ei olisi mitään tekemistä lapsen koulunkunnon
kanssa.
Yksikään hoitotapaaminen ei ole mennyt ilman
negatiivista palautetta. Tämä jos mikä masentaa ja saa lapsen tuntemaan
itsensä huonoksi ja kyvyttömäksi. "Miksi te toitte minut tänne - on
lapsen kysymys, johon vanhempina on vaikea vastata". "Muuta vaihtehtoa
meille ei annettu" - ei vastaukseksi riitä. Yhdeksän osastolla vietetyn
kuukauden jälkeen - lapsen tila osastolla on selkeästi huonontunut. Kun
hoito ei ole tepsinyt pitää nyt saada vanhemmat pois pelistä, sen
sijaan, että lapsi pääsisi avohoitoon ja kotiin, jossa hänen on hyvä
olla.
On koko perheen tuska, kun lapsen näkee
osastolla ahdistuneena, itkuisena ja rauhattomana. Miksi ihmeessä
pakotetaan uhkailuin ja kiristyksin hoitoon, joka on lapsellemme
selkeästi aivan väärää - viimeisenä käsikassarana
lastensuojeluviranomaiset ja huostaanotto? Perheen asiantuntemukseen ei
luoteta. Perhettä täällä pidetään hoidon esteenä. Tuntuu aivan
käsittämättömältä!
Ps. Äiti kehoitti minua pitämään päiväkirjaa. Tässä alkuviikon kokemuksista virinneitä ajatuksiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti